Aika aikaa kutakin

Viimeisestä postauksesta on 10 kuukautta aikaa. Niiden aikana synnytin terveen ja ihanan tyttölapsen, joka sai nimekseen Matilda. Olen imettänyt, vaihtanut vaippoja, koittanut hoitaa kotia, olla hyvä ihminen ja tuleva esimerkki lapselleni. Olen myös palannut töihin.

Mikään ei kuitenkaan ole enää kuin ennen. Olen sama, mutta eri ihminen. Olen äiti. "Little did she know..." Juuri näin. En uskonut, että äitiys voi muuttaa ihmistä niin paljon. Olen niin kiitollinen, sillä jotain olen kai tehnyt hyvin tässä maailmassa, että minulle annetaan niin ihana lapsi kuin Matilda on!

Bloggaamiselle ei ole löytynyt aikaa, vaikka tunnen sen olevan henkireikä. Yksi syy siihen voi olla, että tämä blogi on kasa kirjoituksia entisestä elämästäni. Ajasta ennen lasta.

Haluan aloittaa puhtaalta pöydältä. On niin monta muutakin asiaa, jotka haluan muuttaa. Moni muutos on jo aluillaan. Seuraavana muuttaa blogi. Maistelen vielä mielessäni uutta nimeä.

Tämä blogi siis loppuu nyt tähän. Olen saanut sen kautta paljon uusia ystäviä ja tuttavuuksia ja erityisesti tuntenut kuuluvani johonkin ryhmään. Kiitos.

Ilmoitan uuden osoitteen pian.Toivottavasti tapaamme taas.

Rakkautta, rauhaa ja hyviä viboja teille toivottaa

Pupuce

Kummiasiaa

Olen työstänyt useampaakin postausta tässä jo pitemmän aikaa, mutta kesken ne ovat edelleen johtuen allekirjoittaneen saamattomuudesta (en vain saa kuvia koneelle) ja jokapäiväisista pitkistä päikkäreistä uudella parvella Nessin ja Lilyn lämmittäessä selkää ja vauvavatsaa. Mutta nyt haluan avautua asiasta nimeltä kummius. Ja tähän aiheeseen ei nyt kuvia tarvita eikä laiteta. :)

Meijän tyttö tulee saamaan nimensä kasteessa. Oma vakaumukseni ei anna muuta vaihtoehtoa. Kulta on katolilainen ja mie "ev.lut.". Olen jo ajat sitten ilmoittanut Kullalle, että meijän mahdolliset lapset kastetaan protestanteiksi jo ihan pelkästään sen takia, että Kultaa ei kunnon maallistuneena ranskalaisena voisi vähempää kiinnostaa uskonasiat saati uskonnollinen kasvatus. En miekään mikään harras uskovainen ole enkä käy edes joulukirkossa, mutta haluan siirtää lapselleni tietyt itselleni perusturvaa luovat ajatukset ja perinteet. Hän voi tehdä niillä sitten vanhempana ihan mitä itse haluaa.

No mutta, takaisin aiheeseen.

Kastettavalle lapselle pitää valita kummit. Kaksikulttuurisen lapsen kohdalla se ei ole ihan helppoa. Suomessahan ei (tietääkseni) ole muita sääntöjä kuin se, että ainakin sylikummin tulee kuulua kirkkoon. Ja ortodokseilla sylikummin tulee olla ortodoksi. Ranskassa lapsella on tasan kaksi kummia: sekä nais- että miespuolinen - kummitäti ja kummisetä. :) Ei muita, piste. Itse haluan lapselleni useampia kummeja, koska  ensinnäkään se ei Suomessa ole mikään ongelma ja toiseksi jos joku kummeista "luistaa" kummiudestaan tai muuten unohtaa ja laiminlyö, niin onpahan muita kummeja osoittamassa tarvittavaa kiinnostusta ja välittämistä. Kummin rooli ei ole helppo, mutta se on mielestäni erityislaatuinen. Omilla kummeillani on aivan erityispaikka elämässäni samoin kuin kummilapsillani.

Myö ollaan ratkaistu kummiasia niin, että Kulta valitsi ranskalaiseen tyyliin kaksi kummia ystäväpiiristämme, jotka ovat Kullan kaksi parasta ystävää, ja mie omasta lähipiiristäni olen nyt valinnut kummeiksi oman rakkaan veljeni ja kälyni. Olemme enemmän kuin tyytyväisiä valintaamme. Tasapuolisesti suomalaisia ja ranskalaisia ja takuuvarmasti kummit pysyvät sekä tyttäremme että meijän elämässä läsnä. :)

Jotain vapusta

Tälle ulkosuomalaiselle vappu on muodostunut erittäin tärkeäksi juhlaksi. Siitä on nyt 7 vuotta kun päätin, että en enää itke Suomi-ikävääni vappuna vaan järjestän vapun itse. Tietenkään mikään ei korvaa tietoa siitä, miten ihanaa on istua jossain kauniissa suomalaisessa puistossa koleassa auringonpaisteessa koko päivä piknikillä ja nauttia ystävien seurasta, mutta siellä ne Suomen puistot ovat ja pysyvät! Miun vappujuhlat on aina pidetty meijän terassilla, yömyöhään, oli kylmä tai ei. Yleensä on ollut kylmä, mutta ystävät tietävät, että villasukkia ja -paitoja saa lainaan. :)

Eilen satoi ja kunnolla. Ensimmäistä kertaa. Mutta ei se haitannut. Valmistin perinteisiä vappuantimia koko päivän ja siivosin. Illalla ystävät tulivat ja aamutunneillehan siinä meni! :) Hauskaa oli kuten aina, nauru raikui taas niin, että basenji ja kissat hakeutuivat yläkertaan rauhallisempiin paikkoihin.

Välillä on hyvä otta kunnon irtiotto arjesta ja ajatella muutakin kuin vain työ- ja raha-asioita ja puhua ihan hölmöjä ja saada kunnon naurukohtaus. Ystävät ovat elämän suola!

Iloista vappua! :)

Ei uutta auringon alla

Rautaa ja magnesiumia. Hiukka hevosenlihaa. Siinä miun aseet. Pari päivää ainakin on tuntunut pelittävän. Mutta ne vähintään tunnin päikkärit on pakko vetää.

Stressiä aiheuttaa rahapula ja hupeneva aika. Tytön huone on vieläkin täynnä roinaa. Siellä on paljon hyväkuntoista, joista mietin edelleen kaksi vuotta muuton jälkeen: Yritänkö myydä netissä vai vienkö vain suoraan kirpparille? Laiskuus on viimeisen vaihtoehdon puolella.

Ahdistun myös basenjista. Nessi on ollut aivan kuriton ja joka ilta meillä taistellaan. Eilisilta päättyi prostestikuseen matolle. Kulta ja mie ollaan aivan rikki. Ja se uusi matto oli jo kustu aikaisemmin moneen kertaan. Mielessäni mietin vaan, että miten helvetissä myö toimitaan sitten, kun se vauva on täällä eikä illalla voi kissaa tappavalle koiralle huutaa naama punaisena?!? Mie vain toivon ja rukoilen, että Nessi tajuaisi tilanteen ja olisi yhtä ihana ja helppo kuin maaliskuun alussa, kun perhe ja S. olivat meillä viikon.

Tunnen paksuuntuvan läskikerrokseni alla paniikin. Aikaa on 4 kuukautta ja miusta tuntuu, että mie olen jotenkin ihan liian cool. En ole ajatellut ja sunnitellut "tätä kaikkea" tarpeeksi. Teen listoja eri hankinnoista ja tekemisistä ihan kuumeessa. Sitten ne listat jonnekin häviää.

Onneksi miun vanhemmat tulee kesäkuussa. Ja elokuussa.

Sunnuntaiaamua

Eka sunnuntaiaamu töissä. Tulin tänne noin klo 7.30, sateessa, söin runsaan aamupalan ja join kaksi kuppia kahvia. (Aamukahvista en voi luopua, vaikka miten olisin raskaana!) Nyt olen istunut jo reilun tunnin tässä koneella, tehnyt vakiorundini facebookissa, sähköpostissa, blogeissa, Mauritiuksen turisti-infon sivuilla...Ketään niistä kuudesta asiakkaasta, jotka ovat meille eksyneet, ei ole vielä näkynyt. Vetävät unta palloon, onnelliset...

Ensimmäinen viikko töitä takana. Kovin on ankeeta. Maanantaina ja tiistaina ei ketään, keskiviikkona yhteensä kahdeksan asiakasta, torstaina ja eprjantaian ei ristin sielua. Onneksi ensi viikolla, pääsiäisen alusviikolla alkaa vilkastumaan. Sää on kyllä ollut sateinen, mutta silti alkaa pahasti tuntua siltä, että TÄMÄ VUOSI on se kauanpuhuttu kriisivuosi. Onneksi kesä näyttää valoisammalta ja hotelli tulee taas varmasti täyteen, mutta alkukevät ja syksy on aina niin hiljaista jo muutenkin, että nämä nollapäivät tuntuu aivan kamalilta.

Yritän kuitenkin pysyä positiivisena ja onhan miulla hyvä syy. Vauva on nyt se tärkein ja meijän molempien hyvinvointi. Miulla on myös kotona niin paljon tekemistä, että en nyt oikein jaksa omistautua tälle perheyritykselle, joka ei ole omani, vaadittua minimiä enempää. Vauvan huone on vielä luvattoman täynnä rojua ja ajatuskin kauniista ja siististä huoneesta, jossa istun keinutuolissa eteerisenä, isorintaisena äitinä imettämässä saa miut epätoivoiseksi. Onneksi miun ihanat vanhemmat on tulossa meille kesäkuussa! Iskä haluaa laittaa meijän kivikkomaan, jota pihaksi kutsutaan, kuntoon ja äiti varmaankin haluaa auttaa kauniin vauvahuoneen laittamisessa.

You got the moves, baby

Argh, lupasin päivityksiä useammin, mutta enhän mie ole kerinnyt kirjoittamaan mitään viime aikoina. Koko helmikuu meni remontin keskellä (parvi on valmis ja ihana!), siivotessa (ikkunat pesemättä - ylläri...) ja valmistellessa kotia vastaanottamaan koko perheeni maaliskuun ekalla viikolla. Perhe tuli, oli ja lähti ja ihanaa oli! Veljentytär S. valloitti meijät täysin ja jopa Kulta-kummisetänsä oli aivan hurmaantunut. :) Asiaan ehkä vaikutti sellainen yksityiskohta, että samalla viikolla saimme tietää odottavamme tyttölasta...!

Olin aivan varma (älkää kysykö miksi), että pikkuinen olisi poika ja kieltämättä yllätys oli suuri! Miulla ei ollut mitään preferenssejä, sillä lapsen terveys on kuitenkin se kaikista tärkein asia, mutta tiesin, että Kulta toivoi tyttöä! Papa saa siis prinsessansa! :)

Olen tähän asti ollut yllättävän rauhallinen raskaudesta, vaikka luonteelleni on tyypillistä tietty hysteria ja draama. Miulla on vain ihan alusta asti ollut sellainen olo, että tämä on liian hyvää ollakseen totta enkä voi sille mitään, että pelkään jotain ikävää sattuvan. Toisaalta miulla on kuitenkin hyvin vahva luottamus elämään ja kuten tähänkin asti uskon, että olemme Kullan kanssa Luojan kämmenellä.

Tiistai-iltana juuri ennen nukahtamista tunsin ensimmäisen kerran tytön liikkuvan. Voi apua, mikä tunne! Aivan uskomatonta eikä sitä voi mitenkään sanoin kuvailla. :) Seuraavana päivänä sallin itselleni pienen höyrähdyksen ja piipahdin vasta-avatussa Kiabissa Nîmesin uusimmassa ostoskeskuskompleksissa. Olin vannonut itselleni, että en ala ostelemaan mitään vaaleanpunaista ja horhelöä, mutta mukaan meinasi lähteä kaikki söpöt vaaleanpunaiset mekot! Sain kuitenkin hillittyä itseni ja ostin vain 8 (vaaleanpunertavaa...) bodya.

Tiistai-illasta asti tyttö on siis terhakkaasti potkinut ja nyrkkeillyt ja vaikka se välillä tuntuukin epämukavalta, olen niin onnellinen. Jotenkin koko raskaus ja syntyvä lapsi on tullut todeksi nyt, kun tietää sukupuolen ja tuntee vauvan liikkuvan. Reilun kahden viikon päästä on taas ultra ja tällä kertaa se on 5. kuukauden "rakenneultra", jossa gynekologini katsoo tarkemmin vauvan kaikki toiminnot. Tuskinpa se vastaa suomalaista rakenneultraa, mutta tulenpahan ainakin taas ultratuksi kuten joka kuukausi tähän mennessä.

"Life is like a box of chocolates.

You never know what you're gonna get."

Niinpä niin. Hyvinpä vähän Kulta ja mie osattiin aavistaa, millä tavalla meijän marraskuinen Tobagon matka olisi mullistava muutenkin kuin vain uusien kokemusten ja ihmissuhteiden tasolla! Palasimme paratiisisaareltamme kotiin levänneinä ja rentoutuneina, ruskettuina, muutaman lisäkilon sekä...

...uuden ihmisenalun kanssa! :)

7 avioliittovuoden ja enemmän ja vähemmän vakavan yrittämisen jälkeen meistä tulee vihdoin äiti ja isä - maman et papa! :)  Olimme jo melkein varmoja, että joudumme turvautumaan vähintään hormonihoitoihin, mutta yllättäen kyse taisikin olla vain sopivasta ajoituksesta ja rennosta, stressittömästä asenteesta ja hetkestä. Voitte siis uskoa, kuinka onnellisia myö ollaan! :)

Mie tunsin heti olevani raskaana. :)

Torstaina eli toissapäivänä meillä oli ensimmäinen virallinen ultra. Itkuhan siinä tuli, mutta koska Kulta ei saanut olla mukana (joo, kerron tästä lisää), niin yritin olla mahdollisimman cool. Yritin siis. :) Vauvalla oli kaikki raajat, aivot näkyi, vatsa toimi ja virtsarakkokin täyttyi siinä ultran aikana. Niskan paksuuskin oli ihan normaali. Kaikki hyvin siis - huh! :) Ensi viikolla saan tarkemmat tulokset down syndrooma -verikokeesta, joka täällä on pakollinen.

Mie olen voinut yllättävän hyvin. Mitään pahoinvointia miulla ei ole ollut onneksi. Mutta olo on kuin jonkun toisen kropassa olisi! En hallitse mitään. Pari viikkoa sitten miulla oli koko ajan nälkä ja olisin voinut syödä kaikki meijän elukat! Normaalitilassa en tykkää ruoanlaitosta yhtään, mutta tammikuun alussa venyin mitä ihmeellisimpiin kulinaarisiin suorituksiin ja ennätysajassa. Tein mm. pizzaa, lettuja ja tartiflettea ihan käden käänteessä ja kaikki mahdolliset mielihalut - omat ja Kullan - oli pakko toteuttaa. Pöytään istuttaessa jouduin varoittamaan Kultaa miun tavasta syödä, sillä se muistutti nälkää nähneen sian ahmimista...o_0

Nyt jatkuva nälkä on laantunut, mutta tilalle on tullut kaamea väsymys ja hengästyminen. Gynekologi sanoi sen johtuvan raudanpuutteesta (vaikka olenkin syönyt rautatabletteja ihan alusta asti) ja siltä se miusta itestäkin vaikutti. Miulla on taipumusta anemiaan, joten rautatabletteja saan nyt sitten syödä ihan loppuun asti ja senkin jälkeen. Odotusaika ei ole kyllä elämäni ihaninta aikaa - tulkoon se nyt samantien selväksi. Mutta onneksi kaikki tämä kärsimys (nykyinen ja tuleva!) on vain ihanan asian vuoksi!

Tästä blogista ei ole tarkoitus tulla mikään mammablogi, mutta nyt miulla on taas pitkästä aikaa jotain kirjoittamisen ja jakamisen arvoista. :)