Pahoittelen blogihiljaisuutta. Koti-Suomi vie mukanaan. Ja Kultakin on niin huonossa kunnossa, että ei tässä oikein muuta ehdi tehdä kuin huolehtia.
Järjetön koti-ikävä on myös tietyllä tavalla lamauttanut miut. Rintaa puristaa ja lasken mielessäni hitaasti ja varmasti hupenevia Suomi-lomapäiviä. Tällä hetkellä tunnen olevani puun ja kuoren välissä, ja mietin mielessäni erilaisia mahdollisuuksia tulla edes hieman useammin Suomeen tai vielä parempaa yhdistää kaksi kotimaatani työelämässä.
Aina saa unelmoida, mutta varmaa on se, että Pohjois-Karjalan metsissä miun on hyvä.