Ja minulla oli unelma

Tiedätkö, millaista on unelmoida jostain lähes mahdottomasta? Miltä tuntuu, kun viimeisetkin toivon rippeet unelman täyttymiseksi katoavat ja on vain hyväksyttävä todellisuus sellaisena kuin se on? Entä miltä voi tuntua, kun yhtäkkiä, monien vuosien jälkeen luet internetistä, että syvälle kuoppaamasi unelma onkin nyt mahdollista kaivaa esiin ja toteuttaa?!? Niinpä...

Noin 17 vuotta sitten tämä blondi eli vain ja ainoastaan New Kids On The Blockille. Elämässäni ei ollut muuta. Donnie Wahlberg oli unelmieni mies. Vähitellen NKOTB:n suosio hiipui ja bändi lopetti uransa. Mie aloin kiinnostua muustakin musiikista ja hyvä niin, mutta kysymykseen "kenet maailman ihmisen haluaisit tavata" vastasin aina "Donnien". Kerran fani, aina fani. :)

Viime kesänä olin jo aktiivisesti seurannut NKOTB:n nettisivuja, luonut oman profiilini sivuille ja alkanut vahtaamaan uutisia mahdollisesta Euroopan kiertueesta. Loppukesästä olivat varmistuneet Iso-Britannian ja Irlannin kiertue sekä konsertit Saksassa, Ranskassa ja Hollannissa. Ja kaikki tämä vieläpä minun talvilomani aikaan - loistava ajoitus! Kaiken lisäksi ILAA möi vip-lippuja, jotka mahdollistivat poikien tapaamisen! Too good to be true!!! Lähetin ystävälleni T:lle tekstarin, jossa kysyin lähtisikö hän konserttiin Englantiin. T vastasi myöntävästi ja marraskuussa Suomessa ollessa varasimme vip-liput ylimääräiselle Lontoon keikalle pieneen Hammersmith Apollo -teatteriin. Luvassa oli jotain todella spesiaalia.

Viikonloppu Lontoossa alkoi omalta osaltani aika monimutkaisesti, mutta se on sivuseikka. Majoituimme T:n kanssa hyvän ystäväni Ashleyn luona Lontoon Ilfordissa ja Ashley piti meistä niin hyvää huolta! Kyyditsi meitä Jaguarillaan ja sai melkeinpä meidät yksityisklubinsa concierge-palvelun avulla Kidsien aftershow-bileisiin, mutta se miksi se meni puihin, no siitä ei puhuta äärimmäisen ärsytyksen ja itkuraivareiden takia...Lontoossa tapahtui kaikkea muutakin kivaa, mutta en kerro siitä nyt vaan ehka joskus toiste.

Sunnuntaina olimme valitettavasti hieman huonossa hapessa ja jännityskin vaivasi. Ashley kuitenkin onnistui kuskaamaan meidät ajoissa Hammersmith Apollon eteen tasan klo 16.30 kuten salaperäisissä ILAA:n meileissä minua oli informoitu. Sitten seurasi paljon jonotusta, odotusta ja huonoa organisointia. Olimme sisällä vasta joskus viiden jälkeen, jätimme kamerat narikkaan meet&greetin ajaksi, saimme lahjapussimme (harmaat NKOTB-brodeeratut fleecepeitot ja -hanskat (?!?) ja kolme kuvaa) ja siirryimme odotustilaan, joka oli täynnä intoa puhkuvia aikuisia faneja. Ruoka- ja juomatarjoilut olivat loistavat, mutta mie en vain pystynyt nielemään yhtään mitään. Meijät oli jaettu 8 - 10 hengen ryhmiin ja jokaisella ryhmällä oli oma kirjain. Myö T:n kanssa oltiin ryhmässä H. Jossain vaiheessa ylipirteä brittijärjestysnainen tuli huutamaan megafonillaan tunnelmaa (!) ja myös järjesti meijät ryhmiimme. Meijän ryhmässä oli yhden mukavan ruotsalaisen ja sauditytön lisäksi vain amerikkalaisia.
Odotus oli pitkä ja tuskallinen, juteltiin hermostuneesti niitä ja näitä ja tutustuin ruotsalaiseen Kariniin, joka paljastui pesunkestäväksi faniksi. Ruotsalaiset on sitten oikeita viikinkejä! :)

Ryhmä ryhmältä jono lyheni ja vaikka odotus tuntui pitkältä, niin kukin ryhmä oli Paikassa sisällä todella lyhyen ajan. Tajusin itsekin, että oli parempi olla tehokas, halata ja sanoa lyhyesti, mitä halusin sanoa. Ongelmana oli vain, etten tiennyt ollenkaan mitä sanoa. Mitä sitä nyt voi sanoa supertähdille, jotka on odottanut tapaavansa teini-ikäisestä asti?!? Päätin siis olla miettimättä mitään etukäteen, olla vain luonnollinen ja mennä sisään ilman mitään odotuksia. Aikaahan näytti olevan kuitenkin niin vähän, että tuskin siinä mitään kovin syvällistä ehtii jutella.

Meijän vuoro tuli. Ekana meijät ohjattiin sisälle hämärään käytävään, jossa oli pöytä, jolle piti jätää laukut. Sitten nuori ja iloinen brittijärjestystyttö antoi meille viime hetken ohjeet ja pyysi "uusijoita" antamaan ensikertalaisille eutoikeuden (you wish...). Ovi aukesi, meidät päästettiin pitkään käytävään jonka perällä oli...Donnie ja ja....! Taju meinasi lähteä.

Okei, olin viimeinen, sen tajusin. Muut tytöt olivat muuttuneet sumuksi. Näin vain Donnien ja kaksi hahmoa sen molemmin puolin, kiinni siinä. Prkl, olisi pitänyt olla nopeampi...Nou hätä, kävelin coolina Donnien eteen, katsoin sitä silmiin, en muista mitä sanoin sanoinko mitään, se katto minuun ja sitten mie sanoin jotain. Kai nimeni en muista. Sen silmät....Sitten mie sanoin jotain ysikytluvun Lahden ja Helsingin keikoista, mitä sanoin en muista. Donnie innostui ja kysyi, muistinko kuinka se kieri Lahden hyppyrimäkeä alas. Tottakai mie muistin ja se nauroi ja nosti käden ylös ja sitten myö "haifaivattiin". :) Sen jälkeen kuulin, että ne huutaa "photo" ja miulle iski kahden sekunnin paniikki. Donnie oli varattu, Tiesin Jordanin olevan vapaa, sillä meitä oli vain 8 eikä yhtään Jordan-fania. En halunnut kuitenkaan mennä Donnien luota pois, joten jäin siihen toisen perskärpäsen viereen ja ujutin käteni takakautta Donnien selkää vasten. Donnie tajusi että olen siinä ja kurotti juuri viime hetkellä kuvaa varten kätensä miun olkapäälle ja mie laitoin oman käteni Donnien käden päälle. HEAVEN! Sisäisen teinitytön sydämeni pakahtui juuri siihen paikkaan...

Kuvia otettiin kaksi. Sen jälkeen lähdin halaamaan muita poikia. Näin Donnien jälkeen Jordanin, joka oli luonnossa niin komea, ettei mitään rajaa! Menin kädet levällään Jordanin luo ja sanoin jotain, minkä muistan liiankin hyvin ja jonka vain harvat ja valitut tietävät. :) Jordanin jälkeen näin Jonin, joka istuin seinän vieressä olevalla pöydällä ja hymyili. Kysyin saanko halata ja Jon halasi pitkään ja lämpimästi. Kiitin Jonia tästä kaikesta ja kerroin odottaneeni tätä hetkeä 17 vuotta. Jon hymyili. Danny oli Jonin vieressä, tekstaamassa. Kysyin saanko halata ja Danny halasi sanomatta mitään ja jatkoi tekstaamista. Kiitin Dannyakin, joka ei nostanut edes katsettaan puhelimesta. Se oli pettymys, mutta ihmisiähän nekin on ja varmasti 100 hysteerisen tai vähemmän hysteerisen naisen halaaminen joka ilta kuukausien ajan on lopulta aika puuduttavaa. Tässä vaiheessa taakseni oli ilmestynyt iso kaappimainen bodyguard, joka karjui "time's up, you gotta go", mutta sekin oli miulle vain yksi sumuinen ylimääräinen hahmo huoneessa. Miulla oli vielä yksi nyykkäri tapaamatta ja halaamatta - Joe. Ilman kaikkia viittä halausta en lähtisi huoneesta - sen verran monta euroa olin kuitenkin maksanu näistä muutamasta hassusta minuutista!

Menin Joen luo, mutta halauksen esti käsi tai pikemminkin kaksi toisistaan kiinni pitävää kättä. Toinen käsi oli siis Joen ja toinen ystäväni T:n. :) Näkyvyys oli edelleen sumuinen, mutta sen ymmärsin, että Joe ja T katsoivat toisiaan syvälle silmiin ja joku yritti vetää T:tä pois. Se joku oli järjestyshenkilö. Vaikka kyseessä olikin ystäväni, niin tunsin silti pientä ärtymystä, sillä kaappi oli taas karjumassa vieressäni ja miun oli saatava se halaus! Kädet irtosivat lopulta, katsoin Joeta syvälle silmiin (ne olivat niin siniset ja kauniit!) ja esittelin itseni:"Hi, Joe, I'm Jenni from Finland." (Niin, Suomesta - ei Ranskan mainostamisessa mitään erikoista ole eikä miulla ollut aikaa selittää elämäntarinaani eikä se olisi sitä kiinnostanut kuitenkaan.) Joe sanoi jotain, mitä en muista, kaappi ärjyi enstistä pahemmin, en välittänyt, halasin vielä Donnie'a ennen kuin viimeisenä lähdin huoneesta.



Se oli siinä. Kaksi kolme minuuttia. Olo oli sekava, tyhjä. Kyyneleet tulivat kuin itsestään, osasyynä oli jännitys ja pienoinen krapula. Otin kassini, seurasin T:tä ulos ja alas teatterin aulaan, hain kamerani narikasta, jossa narikan tytöt ilmiselvästi olisivat halunneet olla minun kengissäni. Ne kysyi miulta kuinka se meni, millaisia pojat olivat. Mitä tuohon nyt voi vastata?

Muutaman sekoilujen jälkeen pääsimme sisälle teatteriin ja olimme kolmannessa rivissä! Koskaan ennen emme olleet olleet niin lähellä! Harmi, että hysteria oli vain pahempaa kuin teinivuosina ja konsertin alku oli todella ahdistava. On erilaista olla tungoksessa teini-ikäisten heiveröisten tyttöjen kanssa kuin kolmikymppisten naisten, joista osa on ylipainoisia ja puutteessa. Tuo oli ilkeästi sanottu, myönnän, mutta niin totta. Having been there...;)

Itse konsertti oli aivan mahtava. Paras ikinä eikä sen mahtavuutta voi tässä edes yrittää kertoa. Faniuteni heräsi pitkästä talviunesta.

Joka tapauksessa koko tuo upea viikonloppu Lontoossa oli taas miulle muistutus siitä, että on se elämä loppujen lopuksi elämisen arvoista. Kiitos T, ystävyydestä ja kaikista upeista hetkistä näitten vuosien varrella! Ja lisää on tulossa... :)